HYVÄ SOTA/MUU ELOKUVA

mehtäpena
14.03.2010 klo 14:54

Talvisodasta on siis kulunut 70 vuotta. Tämän inspiroimana päätin katsoa Pekka Parikan ohjaaman Talvisota elokuvan alusta loppuun. Aikaisemminkin oli sitä tullut telkkarista katsottua mutta aina se oli jäänyt kesken kun kiinnostus oli sammunut. Nyt istuin sitkeästi kolme ja puoli tuntia.
Periaatteessa minua kyllä kiinnostavat historialliset ja erikoisesti sotaelokuvat. Muistan hyvin jostain 40 vuoden takaa kun pääsin katsomaan Tuntematonta sotilasta. Se teki vaikutuksen samoin kun ovat tehneet Väinö Linnan teksteihin tehdyt muutkin elokuvat. Ennakkoodotukset talvisotaelokuvaa kohtaan olivat siis myönteiset. Mutta on sanottava että petyin ja pikästyin elokuvan yksipuolisuuteen. Alkua lukuunottamatta elokuva näytti keskittyvän esittämään vain savua, mäntyjen katkeilemista tykistökeskityksessä, mudan lentämiseen taivaalle ja hiekan valumiseen korsun katosta. Kyllähän siellä joitain hahmoja kyyristeli montun pohjalla repeytyneissä lumipuvuissa naama noettuna. No mutta, tämmöistähän sota tiettävästi on. Kyllä, mutta miksi tämän näyttäminen pitää maximoida näin totaalisesti. Kyllähän katsoja nyt vähemmästäkin ymmärtää että kauheaa on olla sodassa.
Elokuvan henkilöt, heidän elämänsä, ajatuksensa, ei riittävän hyvin tullut ilmi. Taneli Mäkelä oli tietysti jotenkin tyypillinen mies. Ei puhunut jotain pukisi  ja mutristeli suutaan. Ei hänestäkään selvää saanut mitä mieltä ylipäätänsä oli sodasta. Muut henkilöt jäivät vieraiksi. Ihmettelen miksi kannatti palkata sinne huippunäyttelijöitä kun kuka tahansa olisi osannut montussa savun seassa maata naama mustana repaleiset housut lepattaen.Minusta esim vanha Tuntematon sotilas oli ihan toista. Siitä nyt selvisi näitten velikultien luonteenpiirteet ja inhimillisyydet. Räiskintää siinäkin oli mutta huomattavasti sopivammassa suhteessa kun tässä talvisodassa.
Realismia ehkä tavoiteltiin mutta katsojaa tässä aliarvioitiin. Ei sitä jaksa saman männyn lentoa taivaan tuulissa kolmea tuntia katsella.

Ei ole varmasti helppoa tehdä elokuvia. Nykykatojat ovat nähneet vaikka minkäsorttisia toimintaelokuvia joten pitäisi keksiä aina vain hurjempia visioitakiinnostuksen ylläpitämiseksi.
Sama kai koskee tämmöisiä viihde elokuviakin. Kun katselee niitä alkavat vanhat elokuvat sanotaanpa vaikka Rillumarei tai Uuno Turhapuro nousta arvoonsa. On niissä nyt jotain kiinnostavuutta.Ei samaa naamanvääntelyä, tai rään (=räkä) kirnuamista kuten jossain seitsemän veljeksen versiossa.

Nyt palstan lukijasta alkaa tuntua että se mehtäpena on täysin kalkkeutunut. Kaikki tämän päivän viihde on roskaa ja jotkut 50 luvun tuotokset korkeintaan jotenkin katsomisen arvoisia. On niitä joitakin sarjoja tai ohjelmia nytkin joita ihan mielikseen katsoo. Metsolat,lehmänvuosi,ja jopa yliampuva Mooseksen perintö ym. joissa sentään on vähän jotain juonta jaksavat  pitää takapuolen tuolissa kolme varttia.
Tanssii tähtien kanssa on jotenkin kiinnostavaa katsottavaa ja Marco Bjustrom näistä viihdejuontajista sentään paras.
Olispa hauska kuulla sinun mielipiteesi elokuvista tai tv ohjelmista. Näissä asioissahan jokainen varmasti on yhtä oikeassa kuin mehtäpenakin.

Saara
17.03.2010 klo 20:35

Nyt pistit Pena taas semmosen täkyn, että on pakko kommentoida!
Olen lukenut kirjana Tuurin Talvisota ja se on myös pelkkää sotimista. On jonkun pohjanmaalaisen kertomuksesta tehty. Varmaan tarkoituksella keskitytty sotaan, ettei romantisoida..ja pohjanmaalaisethan ei tunnetusti ole mitään lorsaajia.
Väinö Linnan Tuntemattomastahan on sanottu, että siinä on ollut Seitsemän veljestä esikuvana. Joka tapauksessa parasta ovat luonnekuvaukset ja Tuntematon tulee katsottua lähes joka itsenäisyyspäivä.
Ja kyllähän nämä kakkosen maalaiskomediat on myös katsottava, mutta ankara pettymys on ollut Pölösen Karjalan kunnailla. Voi hyvänen aika, eihän siinä tapahdu yhtään mitään! Pirunpeltoon odotellaan jatko-osia. Se oli jännä ja nuo hiekkahommat lähellä sydäntä.
Pitäisi vaan opetella nauhottamaan kun noita ohjelmia tulee joskus päällekäin niinkuin ensi sunnuntaina klo 21.00 Ykköseltä dokumentti Max Perttulasta, Maikkarilta Helppo elämä ja FST:ltä Hangon sota.

vielä talvisodasta
17.03.2010 klo 20:40

Martti, nyt jo vanha mies, kertoo siitä mitä hänelle ja hänen komppanialleen talvisodassa tapahtui. Martti kuului Laurilan komentamaan Jalkaväkirykmentti 23:een, joka oli melkein kokonaan pohjalaisista koottu.

Talvisota-teoksen totuuspohja on vankka: sen perustaa ovat autenttiset sotapäiväkirjat, mukana olleiden haastattelut ja kertomukset. Mutta suora dokumentti Talvisota ei ole. Se on kertomus tavallisesta miehestä sodassa: rivimiehen kuvaus siitä mitä hän koki ja tunsi sodan tappotyötä tehdessään. Kun poikkeusolot jatkuivat ja muuttuivat ainoaksi olemassa olevaksi todellisuudeksi, luonnottomaksi ja mahdottomaksi. Ja silti oli pakko kestää.

Sotaveteraanin tytär
19.03.2010 klo 22:22

Sotaelokuvat eivät ole koskaan olleet minun erityissuosikkejani. Tappaminen, verellä mässäily ja räiske eivät vetoa minuun. Mutta dokumentaaris-tyyppisinä, todella tapahtuneina asioina, sotaelokuvatkin saattavat kiinnostaa tapauskohtaisesti. Tuntematon sotilas on yksi niistä, jotka olen katsonut useita kertoja, vanhemmasta versiosta pidän enemmän. Toisaalta uudemman version kohdalla koin pysähdyttävimmän yhteisöllisen kokemuksen. Se oli kai 80-luvun puoliväliä, satuin katsomaan elokuvan eräässä oululaisessa elokuvateatterissa. Elokuvan päättyminen hiljentyviin ja lopulta täysin äänettömiin kuviin oli hyvin vaikuttava. Muistan kuinka täysinäinen elokuvateatteri oli hiirenhiljainen elokuvan päättyessä ja äänettömästi ihmiset hipsivät vaikuttuneina ulos salista. Mietteliäinä. Allapäin.

Toinen minuun syvimmin vaikuttanut sotaelokuva on ollut Rukajärven tie. En osaa arvioida elokuvan taiteellisia yms. ansioita, mutta minulle se sattui juuri sillä katseluhetkellä herkkiin kohtiin. Oli kevät 1999. Odotin kolmatta lastani. Isäni oli taistellut Rukajärvellä jatkosodassa. Hän selvisi sodasta hyvissä voimin, mutta oli kuollut jo kauan ennen tämän elokuvan ilmestymistä. Muistelen miettineeni lähes jatkuvasti elokuvaa teatterissa katsellessani, oliko isänikin tuolla, yksi noista sotamiehistä, tuollaistako se oli? Vauva potki mahassani aina voimallisimpien ääniefektien kohdalla. Suru ja ilo, kuolema ja syntymä olivat läsnä samassa hetkessä. Valo ja ilo kuitenkin päällimmäisenä, ainakin meillä.

mehtäpena
20.03.2010 klo 08:43

Varmaan on hyvä että että näitä sotaelokuviakin on tehty. Ehkä se on auttanut meitä sotaveteraanien poikia ja tyttäriä jotenkin hahmottamaan sodan mielettömyyttä ja sitä mitä mitä vahhempamme ovat joutuneet kokemaan. Minulle oli myöst Tuntemattoman vanhemman version katsominen vähän samantyylinen kokemus kuin sotaveteraanin tyttärellä. Sellainen erikoinen piirre kerrottakoon että jouduin lapsena paljon kuuntelemaan sotajuttuja. Miehet iltaisin kokoontuivat johonkin pirttiin purkamaan kokemuksiaan. Nuori poika kuunteli innokkaana jermujen tarinoita, eikäpähän muuta viihdettä juuri tarjolla ollutkaan. Tämän seurauksena minä olen lähes joka yö nähnyt sotaunia usein hyvinkin pelottavia. Vasta 50 vuotta täytettyäni ne vähä kerrassaan loppuivat ja pääsin minäkin siviiliin
Talvisotaelokuvan totuuspohjaa en ollenkaan aseta kyseenalaiseksi. Mutta kun se ei ole suora dokumentti kuten täällä joku viittasi olisin toivonut  että räjähtelyä ja mudan lentämistä esiteään  vähemmän mieten tuntoja vastaavasti yritetään peilata enemmän.

Joose Keppilä
20.03.2010 klo 11:01

On olemassa myös sotelokuvia, joissa sota kuitenkin toimii vain jonkinlaisena kulissina pienten ihmisten elämälle. Manillaköysi (Veijo Meri, Veli-Matti Saikkonen) löytää sota-ajan oloista monenlaisia hauskojakin ilmiöitä. Punaisena lankanaan - ei lanka - vaan köysi. Ja Yhdeksän miehen saappaat (Pentti Haanpää, Veli-Matti Saikkonen) taas kietoutuu seuraamaan yhden saapasparin seikkailua miehen jalasta toiseen - ja samalla niitä miehiä.

Muista, vielä vähemmän sotaisista, hyvistä maaseutukuvauksista tulee mieleen hersyvä Simpauttaja (Heikki Turunen, Veikko Kerttula). Ja Onnen maa (Markku Pölönen), joka romantisoi 1960-luvun maalaiselämää vieläkin reippaammin.

Ja yleisinhimillisistä, lämminhenkisistä tarinoista nousee mieleen Mies joka ei osannut sanoa ei (Jussi Kylätasku, Kullervo Kukkasjärvi, Risto Jarva) ja Jäniksen vuosi (Arto Paasilinna, Kullervo Kukkasjärvi, Risto Jarva). Ja amerikkalainen Forrest Gump kuuluu ikäänkuin tähän samaan sarjaan ja on sitäpaitsi hyvä läpileikkaus amerikkalaisten lähihistoriaan.

Ja tyylikkäistä klassikoista tietenkin Komisario Palmut (Mika Waltari, Matti Kassila).

Mehtäpenan veli
23.03.2010 klo 20:49

Itse en tykkää nykyisin enää katsella sota ja väkivalta elokuvia. Myöskään jännitys elokuvat eivät ole mieleen. Elämä sinällään jo tarpeeksi jännittävää. Hyvä komedia,
tai farssi joka saa oikein makeasti nauramaan, on hyvä, mutta silläkin sektorilla on paljon hömppää. Karjalan kunnailla- sarjassa on jotain viehättävää, ehkä se \"siisteys\" elämänmyönteisyys on sitä, mutta Saaran kanssa olen samaa mieltä että \"äksonia\" siinä ei oikein ole. Sama tuppaa vaivaamaan muitakin ns pitkiä sarjoja.Jos niihin sitä toimintaa keksitään, niin ennen pitkää ne alkaa näyttämään tökeröiltä ja teennäisiltä ja juonen kulku väkisin keksityltä. (esim. kauniit ja rohkeat, ja salatut elämät. Ennen seisoo vaikka päällään kun niitä katsoo)Mutta tähän kirjoitushommaan ryhdyin kehuakseni erään elokuvan, joka mielestäni on paras koskaan näkemäni. Veikko Huovisen romaanin tarinaan pohjaava ja Markku Pölösen ohjaama elokuva KOIRANKYNNENLEIKKAAJA. Sodan päättymisestä sekin tarina alkaa, tarina, joka on melko simppeli, mutta josta muutamat kovan luokan ammattilaiset, kuten Peter Franzen (pääosa), Ahti Kuoppala ja muutamat muut näyttelijät tekivät huikean elämyksen. Luulen että käsikirjoituksen olisi voinut pilata monin tavoin mutta Markku Pölönen, jota pidän nerona, teki siitä koskettavan, elämänläheisen, siistin ja hyvyydentäyteisen tarinan. Katsoin elokuva oikeassa elokuvateatterissa ja muistan etten meinannut osata sieltä ulos kun silmät olivat niin kyynelissä.
Kommentoikaa jos olette nähnyt elokuvan,jos ette, niin katsokaa ihmeessä.

Saara
25.03.2010 klo 22:36

Eikölie ite Huovinen neuvonut Pölöstä..Mitäpä mieltä sitten Postia pappi Jaakobille? Minusta oli hyvä. Entä oletteko käyneet elokuvaviikolla?

mehtäpena
27.03.2010 klo 08:03

Tulipa käytyä katsomassa Havukkaahon ajattelija oikein elokuvateatterissa. En muista koska on viimeksi tullut käytyäkään oikein elokuvissa. Kyllä tämän jaksoi katsoa. On se kumma että joku Huovinen ensinnäkin pystyy sanoisinko vähäisistä aineksista tekemään niin hyvän ja hauskan kirjaan. Eihän siinä mitää suuren draaman aineksia eikä järisyttäviä kohtaloita ole mutta jaksaa kiinnostaa ainakin meikäpoikaa.
Mutta hyin oli tehty elokuva. Kyllä Kari Väänänen on syrjäkylien ihmisten kuvaajana ykkönen. Ja näyttelijät Kari Lehtinen ja Ilkka Heiskanen tosi uskottavia ja osuvia tyyppejä.
Kameramies ei ollut ensimmäistä kertaa hommissa sen näki kaikesta. Valtavan hyvin oli kuvattu Kainuun jylhää luontoa.
Jotain tutunoloista esityksessä kaikenkaikkiaan oli. Mietin että minnekkähän ne on kadonneet nykyajasta nämä tämmöiset ajattelijat, tarinankertojat ja muut värikkäät kansanmiehet kuin Konsta Pylkkänen. Kenties heitä on mutta niitä ei tämän ikäluokan tutkija vain tunnista.Olisi kiva kuulla mitä nykyajan  kaks-kolmekymppinen näkee tässä kirjassa ja elokuvassa vai meneekö yli kaiken kokemumusperän.
Postia pappi Jaakobille on ajatuksia herättävä syvällinen elokuva. Siinä mielessä se ei oikein käy edes viihteeksi.Ei ole farssia eikä komediaa jota velipoika täällä kaipasi. Molemmat elokuvan päähenkilöt ovat jotenkin niin ääripään ihmisiä että tavallinen keskitason tallaaja ei ehkä heihin samaistu. Mutta se on hyvä tutustua tämmöisiin ääripään ihmisiin. Pari päivää pyöri minulla  mielessä Pappi Jaakob. Mietin että aika harvassa näin pyyteettömiä ihmisiä taitaa olla. En muista oikein tavanneeni.

Tellu
27.03.2010 klo 18:17

Postia pappi Jaakobille on kieltämättä hieno elokuva. Jotenkin erikoinen. Ei sellaista tyhjänpäiväistä hömppää, jollaisia nykyajan elokuvat usein ovat - jotka menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, jälkiä jättämättä. Kävin katsomassa pappi Jaakobin elokuvateatterissa, ja myöhemmin, kun se tuli telkkarista kuvailutulkattuna, \"katselin\" elokuvan yrittäen samaistua sokeaan. Elokuvahan oli ensimmäinen suomalainen näkövammaisille kuvailtu elokuva. \"Katselin\" siis elokuvan silmät kiinni - olkkarista valot pois, telkkari päälle, digiboxista kuvailuääniraita esiin, ja nojatuoliin rellottamaan simmut kii. Yllättävän hyvin pysyi kärryillä ja tajusi koko ajan, mitä tapahtuu. Sitä tietysti auttoi se, että olin nähnyt elokuvan oikeasti muutamia kuukausia aikaisemmin. Elokuvan äänitys oli huippuluokkaa, pienistä narahduksista yms. pystyi päättelemään, mitä oli tapahtumassa. Kuvailutulkkausta oli loppujen lopuksi aika vähäsanaisesti, tapahtumista pysyi muutenkin aika hyvin kärryillä.

Kissa muuten järjesti hauskan väliepisodin tuohon elokuvailtaani. Tyttäreni oli juuri leiponut herkullisia pikkuleipiä, ja toi minulle maistiaisia asettaen lämpimäiset valkosuklaacookiesit sohvapöydälle. No minä tietysti siinä silmät kiinni ajattelin antaa niiden jäähtyä vähän. Jossain vaiheessa ihmettelin, että mikäs ihmeen lutkutus kuuluu, tämä ei nyt taida olla elokuvan ääniä. Tässä vaiheessa oli pakko raottaa silmiä, ja paljastui, että kissan ryökäle oli nuolemassa herkkujani! No, saatiin suut makiaks molemmat, minä ja kissa.

Koirankynnen leikkaaja jäi jostain syystä katsomatta. Mehtäpenan veli sai kiinnostuksen heräämään niin, että täytynee ihan vuokrata kyseinen elokuva. Joskus myöhemmin. Huomenna olen menossa ukkelini kanssa katsomaan Miesten vuoroa. Se on Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen uunituore dokumenttielokuva.

Nordisk filmin netti-sivut kuivailevat elokuvaa näin.  \"Alastomat miehet istuvat saunassa ja puhuvat suoraan sydämestään. Ruosteisten kiukaiden lämmössä suomalaiset miehet puhdistautuvat sekä fyysisesti että henkisesti.

Elokuva matkaa läpi Suomen ja pysähtyy useiden erilaisten saunojen lauteille kuuntelemaan koskettavia elämäntarinoita rakkaudesta, kuolemasta, syntymästä, ystävyydestä - elämästä. Kamera kuvaa kaikessa yksinkertaisuudessaan maisemat, saunat ja miehet lähes maagisina kuvina. Päähenkilöiden läsnäolo sekä tunteiden syvyys ovat lähes sillä rajalla, että pystyykö niitä enää katsomaan. Elokuva paljastaa miehen sielun poikkeuksellisen läheltä kaikessa alastomuudessaan ja muodostaa runollisen muotokuvan suomalaisesta miehestä.

Miesten Vuoro -elokuva on runollinen sukellus ihmisyyteen. Se on matka, joka vie meidät elämän suurten ja vähän pienempienkin käännekohtien äärelle, antaen suomalaisen miehen kertoa niistä omalla äänellään ja omin sanoin. Elokuva päivittää kuvan aikalaismiehistämme. Kliseinen kuva jurottavasta ja viinaa juovasta miehestä on saanut haastajan.\"

Odotan innolla huomista elokuvailtaa. Nyt laitan saunan lämpiämään ja jään miettimään, minkähänlaista sointia kiukaan mustat urut irrottavat tänä iltana suomalaisesta miehestä ja naisesta.

Kommentoi tarinaa




32955